Onko viisi vuotta pitkä aika? Riippuu siitä mihin sitä vertaa. Onko se edessä vai takana, onko ajan päässä oleva tapahtuma mukava vai ikävä ja ennen kaikkea onko kulunut aika sujunut mukavasti vai hampaita kiristellen. Käyttää mittarina mitä tahansa, niin viisi vuotta on minulle pitkä aika.
Itse olen aina ollut kausittain harrastaja, en kovin pitkään ole samaa asiaa jaksanut vääntää vaan välissä on ollut vuosienkin taukoja ennen kuin olen palannut vanhojen harrastusten pariin. Tällaisia kausittaisia juttuja ovat olleet käsityöt (lähinnä neulonta ja ompeleminen), tanssi ja leipominen. Pysyviä asioita ovat olleet koirat ja niiden kanssa puuhailu, vaikka lajit ovat vaihdelleet pk-puolen jäljestä tokon kautta agilityyn.
Lähes viisi vuotta sitten annoin suostumukseni sille, että minut voidaan valita luottamustoimeen. Olen aktiivisesti toiminut yhdistyksen hallituksessa järjestäen milloin mitäkin. Voin siis käsi sydämellä todeta, että olen harrastanut muiden harrastamista koska oma koirani on yleensä jäänyt kotiin.
Sitten innostuin agilitystä. Pitkän miettimisen jälkeen päädyin hakemaan helpommalla koiralla ryhmäpaikkaa ja sainkin sen ensimmäisellä yrittämällä, vaikka hakijoita oli yli 100 ja paikan sai noin 30. Kävi siis melkoinen tuuri. Siitä alkoi meidän taipaleemme treenien, talkoiden ja yhdistystoiminnan sovittamisessa työssäkäyvän perheellisen arkeen. Ja kuten monessa muussakin agillityseurassa, meillä on talkoovelvoite eli tietty määrä talkootunteja täytyy yhdistykselle tehdä saadakseen treenata ohjatussa ryhmässä. Sinällään ihan ymmärrettävää, jonkun ne talkootyötkin täytyy tehdä ja pakko on paras sitoutus. Nykyisin kun se oma napa on aina lähimpänä ja kaikesta mietitään sitä omaa hyötymistä.
Siinä sivussa työkuviot vaativat entistä enemmän panostamista. Lisää vastuuta, enemmän työtä ja paljon uutta opittavaa. Sitä on nykyinen työelämä. Lisäksi nykyisen taloyhtion asukastoimikunta tuntuu toimivan niin, että minä ainoana palkkatöissä käyvänä olen sopivin suorittamaan kaikki tehtävät ja muut lähinnä kyselevät joko asiat on hoidettu tai koska minä aion hoitaa ne. Näiden vapaiden ihmisten vapaa-aika on niin arvokasta, että siitä ei voi joustaa. Ainoat ajat jotka minulla liikenisi yhteisiin kokoontumisiin tuntuvat olevan muille mahdottomuuksia, joten päätin olla hukkaamatta energiaani pään seinään hakkaamiseen. Jos aikuiset ihmiset eivät saa mitään tehtyä itsenäisesti yhden ihmisen puuttuessa ei sille asialle todellista tarvetta ole ollutkaan.
Niinpä minussa on herännyt pieni anargisti. Haluan hidastaa ja rauhoittaa elämääni. Se ei tarkoita sitä, että luopuisin palkkatyöstä, mutta kaiken muun mitä valveilla ollessa teen voi priorisoida toisin. Miksi hukata aikaa asukastoimikunnan koolle kutsumisyrityksiin, kun voi ottaa yhteyttä suoraan isännöitsijään ja hoitaa asian muutamassa minuutissa? Miksi uhrata viikko kausia vuodesta yhdistykseelle, jolta ei itse saa muuta kuluja ja vuoden eteenpäin aikataulutetun kalenterin itselleen. Sen ajan voi käyttää edistämään toisen itselle mieluisan harrastuksen treenaamiseen. Älkää huoliko, en varmaan lopeta kokonaan. Enhän minä tiedä mitä sillä kaikella tuolta vapautuvalla vapaa-ajalla tekisin! Mutta olisi mukavaa välillä käydä noissa agilityn velvoitetalkoissa silloin kun lapset ovat isällään, ettei sitä aikaa tarvitse nipistää lapsilta.
Osaanko minä vähentää velvoitteita vai tuleeko yhden poistuvan tilalle kaksi uutta? Mielessäni olen suunnitellut osallistuvani agility-yhdistyksen toimintaan, mutta olen aina tähän mennessä vedonnut siihen, ettei aika mitenkään riitä. Joten vastaus on: En tiedä. Se on aika pelottava ajatus, mutta sitä lähden selvittämään.
